Säätäjät voidaan luokitella viiteen luokkaan:
PH-säätimet
Niitä käytetään mineraalimassan happamuuden tai emäksisyyden säätämiseen, mikä säätelee mineraalipinnan ominaisuuksia, massan kemiallista koostumusta ja erilaisten muiden reagenssien käyttöolosuhteita, mikä lopulta parantaa vaahdotustehokkuutta. Massan pH:n säätäminen on myös välttämätön vaihe syanidointiprosessissa. Yleisesti käytettyjä säätelyaineita ovat kalkki, natriumkarbonaatti, natriumhydroksidi ja rikkihappo. Kullan rikastuksessa yleisimmin käytettyjä säätelyaineita ovat kalkki ja rikkihappo.
Aktivaattorit
Nämä tehostavat mineraalien ja keräilijöiden välistä vuorovaikutusta aktivoiden näin muuten vaikeasti kelluvia mineraaleja ja mahdollistaen niiden nousun pintaan. Esimerkiksi natriumsulfidia käytetään aktivoimaan kultaa-pitoisia lyijy-kuparioksidimalmeja, jotka sitten vaahdotetaan käyttämällä keräilijöitä, kuten ksantaatteja.
Masennuslääkkeet
Nämä lisäävät mineraalien hydrofiilisyyttä ja estävät niiden vuorovaikutusta keräilijöiden kanssa, mikä vähentää niiden kelluvuutta. Esimerkkejä ovat kalkin käyttö rikkikiisukkeen alentamiseksi selektiivisen vaahdotuksen aikana; käyttämällä sinkkisulfaattia ja syanidia sfaleriitin alentamiseksi; ja vesilasin käyttö silikaattimineraalien alentamiseksi. Orgaanisia aineita -kuten tärkkelystä ja tanniinia- käytetään myös masennusaineina polymetallisten malmien selektiiviseen erottamiseen vaahdotuksen avulla.
Flokkulantit
Nämä saavat hienot mineraalipartikkelit aggregoitumaan suuremmiksi klustereiksi, mikä nopeuttaa niiden laskeutumisnopeutta vedessä. Selektiivisiä flokkulaatiotekniikoita käytetään sellaisissa prosesseissa kuin flokkulaatio-kalkinpoisto ja flokkulointi-vaahdotus. Yleisesti käytettyjä flokkulointiaineita ovat polyakryyliamidi ja tärkkelys.
Dispergointiaineet
Nämä estävät hienoja mineraalipartikkeleita aggregoitumasta ja pitävät ne hajallaan, erillisessä tilassa; niiden tehtävä on juuri päinvastainen kuin flokkulointiaineiden. Yleisesti käytettyjä dispergointiaineita ovat vesilasi ja fosfaatit.
